Okon Fuoko – Näe Minut

Ei petä konkarikoreografi Alpo Aaltokoski tälläkään kertaa. Uusin teos Okon Fuoko on jännittävä ja yllättäväkin historian ja nykymaailman törmäytys. Leevi Madetojan musiikki kohtaa selfiekulttuurin. Ei päälleliimatusti, vaan perustellusti.

Madetojan baletti kertoo alunperin japanilaisen tarinan nukentekijästä, joka rakastuu nukkeensa. Tarina on toistunut monina versioina, ajatellaan vaikka Coppeliaa, Pinokkiota tai Kalevalan Seppo Ilmarisen kultanaista.

Alkuperäinen Okon Fuoko nähtiin George Gén koreografiana 1930 samaisessa Aleksanterin teatterissa kuin tämä uusversio. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Aaltokoski nostaa esiin suomalaista vähän unholaan jäänyttä balettimusiikkia. Uuno Klamin Pyörteitä sai ensitulemisensa 2011 – jälleen tässä samassa pytingissä.

Madetojan teos on itselleni aiemmin tuntematon, mutta nyt mieluisa uusi tuttavuus. Siinä on sibeliaanisuutta, josta murtautuu Igor Stravinskyn Kevätuhrin uhkaavuutta ja rytmiikkaa. Japanilaisaiheestaan huolimatta musiikki ei tyrkytä orientalistisia kliseitä.

Aivan samoin Aaltokosken koreografia vie kauas alkuperäisestä tarinasta ja tuo sen yhtenäiskulttuuriseen selfienykyaikaan. Japaniin viittaavat vain viuhkat, joita käytetään niille yllättävästi uusia merkityksiä antamalla. Ne ovat peilejä tai käskevät tanssijan kehoa.

Aaltokosken Okon Fuoko kommentoi minäminäkulttuuria, jossa poseeraaminen ja näkyminen on asia itsessään. Ihmisen olemisen uusi olemus. Ovathan rikkaat maalauttaneet aiemmin itsestään muotokuvia, mutta nyt luurikameroiden hegemoniassa ja sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi todistaa olemassaoloaan.

Companyn loistotiimi tarjoaa viestinsä raikkaasti, ei ilmeisimmän kautta tai tyrkyttämällä. Ei näytetä kameroiden räpsettä tai selfietikkujen huidontaa. Luotetaan tanssin ilmaisuun ja tehdään kunniaa jopa aiemmalle balettipantomiimityylille sitä kuitenkaan parodioimatta. Vähän olisi tiivistämistä näyttämömarssissa, mutta musiikin kesto on se, mikä on. Hyvä, ettei sitä lähdetty pätkimään.

Aaltokoski on kuunnellut musiikin hyvin tarkkaan. Satubalettimaisissa kohdissa tehdään satumaista liikettä, hypiskellään kuin Punahilkka satumetsässä. Hauskuutta ja hilpeyttä tarjotaan myös kolmen miehen kouluratsastuskohtauksessa, joka on melkein Gangnam Style.

Sitten on se synkempi puoli. Musiikki suorastaan tyrkyttää jo mainitun Kevätuhrin teeman. Ritualistinen rinki veivaa hypnoottista tanssiaan yhden naisen uhriutuessa vaipuen melkein ekstaattiseen tilaan. Voi, tämä teos viittaa niin moneen, että pakahduttaa niitä bongaillessa. Silti se on koreografin itsensä näköistä kieltä ja näkemystä.

Myös tiimin tanssijat tuovat kaikki jotain omaansa mukaan. Esete Sutinen näyttää, että pikkutyttömäisestä viettelijälolitasta löytyy myös raivotar. Kilpatanssista tutun Jussi Väänäsen ilmaisu on aksentoinnissaan huikean teräväntarkkaa. Aina hienon Tuovi Rantasen tarvitsee vain olla ylävaloin koristellussa intensiteetissään ja se riittää hyytämään.

On peilin viettelevyyttä ja houkuttelevuutta, on näyttävää shownyrkkeilyä ja kuviokelluntaa. Kaikkea näyttäytymistä. Katso minua, teos huutaa. Nykyaikaa, jossa kukaan ei katso kuin itseään.

Tanssissa ei tarvita sanoja. Siksikin se on niin levollista katsottavaa tänä somesaastan ja vihapuheen aikana. Minun ei tarvitse pelätä että kohta joku sanoo jotakin ällistyttävän tyhmää tai sellaista, josta en ymmärrä yhtään mitään. Parhaimmillaan tanssi synnyttää väylän ihmisen ruumiin ja sydämen välille. Ilman turhaa puhetta.

Näitä mietin katsellessani Alpo Aaltokoski Companyn Okon Fuoko -teosta. Myös Aaltokoski kommentoi some-aikakautta, ihmisten halua luoda itselleen virtuaalinen identiteetti, tai monta sellaista. Tanssija ottaa asennon ja rajaa kuvan. Klik. Ja taas uudelleen. Klik. Kummassa kuvassa mahdan näyttää kauniimmalta? Tai mielenkiintoisemmalta. Miten parhaiten erottuisin muista?

Erottumista voi tehostaa pukeutumisella. Teoksen tanssijoilla oli riemunkirjavat asut, joissa oli ruutua ja raitaa, kukkasia ja erivärisiä tilkkuja niin paljon, ettei kukaan enää erottunut, koska kaikki olivat tuunanneet itsensä niin erilaisiksi. Erottuminen onkin uusi massa. Tekisi mieli väittää, että Aaltokoski on yksi harvoista suomalaisista koreografeista, jonka visio ulottuu lähes aina myös puvustukseen saakka. Niin tässäkin. Poissa oli mustavalkoinen pelkistys, kehoa peittävät veistokselliset kangaskappaleet joita niin moni tanssiteos puvustuksellaan toistaa. Hienoa työtä, puvustaja Marja Uusitalo!

Hämmennyin, kuinka täydellisesti Leevi Madetojan Okon Fuoko -partituuri sopi ryhmälle tanssittavaksi. Musiikki oli selvästi kokonainen teos, joka kertoi sanatonta tarinaansa yhdessä tanssijoiden kanssa. Liian usein erilaisista musiikkitilkuista koottu äänimaailma saa myös koreografian tuntumaan sillisalaatilta, ilman selkeää kuljetusta alun ja lopun välillä.

Madetojan musiikki on alkuaan balettisävellys, ja vaikka teos ei tanssillisesti ollut baletti, sisäisesti se oli. Teoksessa baletin keveys ja lyyrisyys olivat niin voimakkaasti läsnä, ettei baletin ulkoisten tekijöiden puuttumista huomannut. En tiedä, onko Aaltokoski tietoisesti lähtenyt hakemaan keveyttä, ehkä musiikki on vain ohjannut siihen suuntaan. Mutta jos teosta pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ehdottomasti keveys. Kevyt ilmavuus. Mutta siinä oli jo kaksi sanaa.

Ja hullua kyllä, lyyrisyyden ja baletin rinnalla teoksessa oli koko ajan läsnä myös sirkusareena ja sen valokeilassa yleisön huomiota hakevat klovnit. Mutta kuten aina sirkuksessa, melankolia on sen pääväri ja huomionhakuisimmankin esiintyjän on poistuttava näyttämöltä ja annettava tilaa seuraavalle.

Pidän siitä, että Aaltokosken koreografiat tarjoavat tanssijoille useimmiten paljon tanssittavaa. Vaikka erilaista liikemateriaalia onkin paljon, se ei ole sekavaa vaan pysyy hyvin oman koreografisen kehyksensä sisällä. Se kertoo siitä, että tekijän ajatus on ollut niin kirkas, että sen sisälle on avautunut riittävästi tilaa liikkua. Aaltokoski uskaltaa myös käyttää jonoja ja rivejä, muotoja, jotka tarjoavat katsojalle hetkeksi suvantopaikan. Ihmisen mielihän hakee automaattisesti liikkeestä ulkoista rytmiä ja järjestystä, ja kun se löytää sellaisen, mieli pääsee hengähtämään ja ymmärtämisen toisinaan tuskainenkin prosessi voi levätä hetken.

En haluaisi nostaa yhtäkään tanssijaa ryhmän yhtenäisyyden yläpuolelle, koska se särkisi sen tosiasian, että Aaltokoski Companyn tanssijat muodostavat erilaisuudessaan hienon kokonaisuuden. Näin sanoessani kuitenkin vihjaan, että mielessäni sittenkin on joku, jonka haluaisin mainita. Jussi Väänänenhän se on, käsittämättömän tarkka ja varma, monilahjakas tanssija.

Eilen ensi-iltansa saanut Alpo Aaltokoski Companyn uutuusteos Okon Fuoko – Näe minut jatkaa Uuno Klamin musiikkiin koreografioidun upean Pyörteitä-nykybaletin (2011) jalanjäljissä suomalaisten balettimusiikkiharvinaisuuksien henkiin herättämistä. Leevi Madetojan japanilaishenkinen balettipantomiimi Okon Fuoko (1927) on kotimaisen varhaismodernismin valloittava saavutus, värikylläinen ja rytmisesti kekseliäs. Alpo Aaltokoski tekee jälleen kulttuuriteon käydessään vuoropuheluun tämän niukasti tunnetun ja etenkin balettina tyystin unohdetun teoksen kanssa ja luoden siitä kokonaan oman tulkintansa. Nauhalta kuultava musiikki on Oulu Sinfonian käsialaa vuodelta 2005, laulusolisteina Helena Juntunen ja Tuomas Katajala.

Madetojan libretistin Poul Knudsenin alkuperäinen, maagisesta nukentekijä Okon Fuokosta kertova tarina on muuntunut sukellukseksi selfie-kulttuurin minänrakennukseen ja nykypäivän nukkehahmoihin. — musiikkia tarkasti kuulosteleva teos kiteytyy hetkittäin hengästyttävän vaikuttaviksi, aforistisiksi pesäkkeiksi, jotka tutkivat minän raadollisuutta: omaa kehoa väännellään halutuksi ihannehahmoksi, toisella leikitään kuin nukella. Haaveissa ollaan mäkihyppääjiä ja ballerinoja, mutta tanssijat vaeltavat lavalla yksinäisinä kuin valonsäteisiin hakeutuvat yöperhoset. Hyllyvä ilmapallomuuri ja saippuakuplat kertovat keinotekoisesti rakennetun minän haavoittuvaisuudesta ja asettuvat rinnakkain lauluosuuksissa pohditun katoavaisuuden kanssa. Näitä hetkiä teoksen olisi suonut kehittelevän lisää, sitä suuremmalla syyllä, että tanssijat tekevät teknisesti suurenmoisia tulkintoja elastisina mutta hauraina hahmoina ja yhteisöinä. Okon Fuokon räjähtävän värikäs visuaalisuus jatkaa Pyörteiden viitoittamalla tiellä: Marja Uusitalon kollaasipuvut ovat alusasujen kuoseja ja sukkia myöten todellista tekstiilitaidetta.