Lupauksia

Aaltokosken Lupauksia on monitasoisuudessaan komea kokonaisuus. Teos on arkaainen, historiallinen, samalla ajaton ajan ja paikan läpi kulkeva kertomus miehen ja naisen suhteesta. Aaltokoski on luonut viisaan, kerroksellisen, monella ajan ja mielen tasolla liikkuvan koreografian. Teoksen keskeinen visuaalinen elementti oli lattiaan projisoitu videokuva – loistava keksintö, joka itsessään liittää tanssin ja tanssijat ajan virtaan.

Aaltokosken liikekieli on kaunista ja itsestään virtaavaa. Hän itse on virtuoosimainen liikkuja ja liikuttaja. Aaltokoski liikkuu kuin luonnostaan painovoimaa uhmaten, hän on suvereeni painon ja suuntien sekä liikkeen jatkuvuuden käyttäjä. Hän voisi liikkua näyttämön halki ilman että näyttäisi liikuttavan lihastakaan. Kaiken tämän luonnollisen elastisuuden hän kuitenkin hallitsee ja kontrolloi täydellisesti.

Lupauksia on intensiivinen ja monitahoinen kuvaus ihmissuhteesta. Se näyttää suhteen juuri niin monimutkaisena, vivahteikkaana ja vaikeana kuin ne yleensä ovat. Hieno oivallus on projisoida videokuva lattiaan. Aaltokoski ja Yli-Maunula tanssivat kuvan sisällä. Yllätyksellinen koreografia näyttää, kuinka pariskunta taivaltaa lanteet keikkuen symbolisen elämän maantien vilistäessä heidän allaan. Aaltokoski ja Yli-Maunula tanssivat upean ylivirittyneen koreografian siihen sopivalla herkkyydellä – kuin neulankärjillä taiteillen.

Kekseliäs filminkäyttö tuo iloa ja huumoria ikuisuusaiheen käsittelyyn. Hyviä ovat myös Aaltokosken musiikkivalinnat, varsinkin unkarilaisen nykysäveltäjän György Kurtágin jousiglissandoina viuhahtavat repliikit. Pariskunnan lakonisessa ilmaisussa tiivistyy perisuhteen taivas ja helvetti. Kypsien tanssijoiden ilmaisu on tarkkaa, he tietävät tarkalleen mitä tekevät.

Lupauksia on tapaus. Se on kudoksinen ja monisyinen. Lupauksia on mielenkiintoinen yhdistelmäteos. Se käyttää kerronnassaan niin eläviä esittäjiä kuin kuin videotallennetta. Teoksen avain on pyörre, se soljuu myös liikkeissä. Pyörre esiintyy myös luontokuvissa. Tanssijat sulautuvat kuvaan tosi kauniisti. Kyseessä ei ole harmoninen pikkuteos, vaan ihmisen kokoinen duetto.

Ascetically slim, with silvery close-cropped hair, forty-something Alpo Aaltokoski is another Finnish dance veteran. His Promises was a technologically inventive and utterly accessible study of the ups-and-downs of a relationship. Familiar territory, maybe, but the performances given by him and Pirjo Yli-Maunula – wearing dapper period costumes in gigantic video settings, like cyber modern dance version of a Strindberg play – were tremendous, complex and physically always clear. […] This meaningful dramatic entertainment was a festival highlight.

If the youngster is really good wine, he’ll age like his fellow Alpo Aaltokoski (1958). Of course, pitting maturity against vivacity is silly. Aaltokoski’s piece, though treating an ancient topic, gives a hint that life gets more intense with experience, that it doesn’t really start until you’ve lived through a few endings: Promises sketches a divorce process.

Aaltokoski and his partner Pirjo Yli-Maunula deliver it as a duet of many shades. They don’t spare us the silence of love gone bad, but they also re-fill that wintry void, struggling from pain to mutual healing. In the meantime fresh wounds are inflicted, old scar tissue exposed. There’s a waltz of reminiscence and a hip-swinging show of spite. Hearts and bones and a number of porcelain plates get broken.

Every mood swing has its own rhythm and music, as they gradually grow apart. The set consists of an elaborate video projected onto the floor, serving as narrative device (sequences from the couple’s past, alternating with icy inner – landscape), mirroring the unspoken. Promises lingers in the head…