Faux

IHMISKEHO JA KONEEN YLIVALTA

Konkarikoreografi Allpo Aaltokosken uutuusteoksessa Faux jää hiuksenhienosti auki, onko kyse utopiasta vai dystopiasta. Ihmisen ja teknologian kohtaamisesta on kuitenkin kyse.

Kylmiä väreitä nostava alku kallistuu painajaisen puolelle. Kiiluvasilmäiset kyborgit viilettävät pimeällä näyttämöllä. Valojen kohotessa paljastuu pallopäisiä olentoja, joiden persoonallisuus on hävitetty. Vain ylityylikkäisissä mustissa asuissa on sukupuolittavia tuntomerkkejä.

Esityksen keskivaiheen episodimaisessa duetossa naisen ja miehen raajaproteesit näyttävät menneen pieleen. Katsomosta kuului naurunpyrskähdyksiä, mutta itsestäni kohtaus oli kammottavuudessaan julmankaunis. Varsinkin taustalla kuullun Cavalleria Rusticanan rahisevan Intermezzon ansiosta.

Faux on vaikuttava juuri vahvan visuaalisuutensa ansiosta. Pukujen lisäksi Ville Mäkelän vaeltavat talot tuovat yleisilmeeseen jylhyyttä. Kehon keino-osissa kohtaavat H. R. Giger ja Hieronymos Bosch.

Puoli-ihmisten ja puolikoneiden liikkeeseen koreografi on luonut kompromissin: on kulmikkuutta, mutta myös inhimillistä pehmeyttä. Ei ilmeisintä breakin electric boogieta. Ainoastaan Aaltokosken itsensä tanssimassa hämmentävän upeassa loppukuvassa ihminen on antautunut täydellisesti koneen ylivaltaan.

Faux sisältää hienoja ja tiheätunnelmaisia kohtia, kuten lopun hidastetusti etenevä ryhmäkohtaus. Kokonaisuus on silti kuin kolme erillistä teosta. Mikä mahtaa olla lopullinen viesti? Jospa teos ei ota kantaa, vaan on kliininen kokeilujen sarja?

IHMISEN JA KONEEN MONITULKINTAINEN LIITTO

Alpo Aaltokosken kolmiosainen tulevaisuusnäky Faux Mediakeskus Lumessa on yhtä aikaa lumoava ja kammottava. Koneiden ja ihmisten liitto on huippuunsa viimeistellyssä mustassa visuaalisuudessaan jylhän kaunis, mutta samalla mekanistisesti toistuvissa liikkeissään ja tieteiselokuvat mieleen tuovassa sukupuolettomassa tunteettomuudessaan lähes luotaantyöntävä.

Vaikka ensimmäisen osan kypärien vilkkuvat valot, aukeavat ja sulkeutuvat kasvomaskit, näyttämöä pyyhkivät valokeilat sekä näyttämötilaa jakavat ritilämäiset isot mustat seinäkkeet, joiden välistä kyborgit eri mustan sävyisissä asuissaan puikkelehtivat hahmot ovat näyttävää katsottavaa, huomaan miettiväni miksi kaikki tulevaisuusnäyt ovat aina värimaailmaltaan tummia. Eikö sci fi –maailmassa ole värejä vai eikö niitä tarvita?

Kakkososan dueton värimaailma jatkaa samaa mustaa värimaailmaa, mutta siinä mukaan tulevat sekä tunteet että pehmeys ja herkkyys. Jos ykkösosan tanssijat olisivat yhtä hyvin voineet olla kokonaan koneita, niin Leo Kirjonen ja Heidi Suur-Hamari ylisuurine keino-osineen ovat selkeästi ihmisiä. Se näkyy jo siitä, etteivät vaatteet peitä kaikkea, vaan esillä on myös ihmisen iho.

Suoralinjainen, konemainen liikekieli myös pehmenee ja pyöristyy. Olennot etsivät selkeästi kontaktia toisiinsa, ensin hapuillen, sitten määrätietoisemmin päätyen lopulta Cavalleria Rusticanan Intermezzon rahisevan savikiekkotaltioinnin tahdittamana kulmikkaaseen yhteiseen tangoon.

Teoksen kolmannen osan koin osittain paluuna alkuun, mutta nyt ilman suojaavia ja peittäviä keino-osia. Liikekieli ja tanssijoiden liikeradat toistavat osittain ensimmäisen osan koreografiaa, mutta äärimmilleen hidastettuna ja pehmennettynä. Tältäkö nykyihmisen elämä näyttää tulevaisuuden koneiden vauhtiin ja rytmiin verrattuna? Vai onko koneen ja ihmisen liitto jotain aivan muuta, kuten Aaltokosken itsensä esittämässä loppukuvassa väläytetään.

Teknologisia innovaatioita

Faux on kokonaisuutena hyvin esteettinen teos. Sen vaate- ja muussa teknologiassa, joka on toteutettu yhteistyössä Aalto-yliopiston Media Factoryn ja Suomen Ortotiikka & Protetiikka Oy:n kanssa, on varmasti paljon sellaisia teknisiä ja teknologisia hienouksia, joita tavallisen katsojan ei välttämättä edes odoteta tiedostavan tai ymmärtävän. Laura Haapakankaan suunnitteleman puvustuksen lisäksi se tulee esille ennen kaikkea Timo Muurisen luomassa äänimaailmassa, jossa yhtenä merkittävänä osana ovat äärimmäisen matalat jopa katsomon lattia tärisyttävät ääniaallot.

Faux on tulevaisuuskuvitelma, joka herättää ajatuksia, mutta pysyy etäällä omassa tyylikkäässä universumissaan. Se saa ajattelemaan teknologian monia mahdollisuuksia, mutta ei välttämättä innosta niiden pariin.