Aina joku vie

Konkarikoreografi Alpo Aaltokoski osaa yllättää ja osuu ajan hermoon. Aina joku vie kietoutuu paritanssikulttuurin ympärille. Tämä on meille taviksille räätälöity Tanssii tähtien kanssa. Ei silti, että esiintyjät olisivat keitä hyvänsä. Esityksessä on mainio tiimi hyvin erilaisia tanssijoita, kaikki omaa huippuaan.

Tuovi Rantanen vangitsee pelkällä läsnäolollaan ja kypsällä varmuudellaan. Kilpatanssijat Jussi Väänänen ja Katja Koukkula ovat tunnetusti estradienkeleitä, joiden ilmaisu on voimakasta ja vangitsevaa. Puristamoon on luotu tanssiravintolamiljöö. Istumme pöydissä ja katselemme tanssilavan menoa. Tunteet liikkuvat laidasta laitaan lavalla. Näemme koskettavasti, miltä tuntuu jäädä seinäruusuksi.

Näemme melkein intiimiä parikemiaa. Esete Sutisen soolo kourii tunteita. Episodimaisessa esityksessä tunteet purskahtelevat pidätellysti ja sisäisesti kuten suomalaisessa kulttuurissa. Nykytanssin risteyttäminen paritanssiin onnistuu estämään pahimmat kliseet. Ei höpsötellä eikä parodioida.

Musiikki on tuttua ja herättelee kaikenlaisia assosiaatioita. On Kultaista nuoruutta, “Lill” Jörgen Petersenin trumpettia, Hopeista kuuta, Tamara Lundia. Mainiosti koostettu musiikkidramaturgia toimii juuri vastakohtien yllättävillä törmäytyksillä. Tunnelmasta mennään toiseen kuin elämässä ikään. Tanssilava voidaan nähdä elämän allegoriana.

Tekemisen meininki näkyy tanssiteoksessa. Ensi-illassa nautin sielustani näistä iltamista.

Myös yleisö pääsee joraamaan. Luulin, etten huonolta selältäni enää taivu tanssiin, mutta niin vain vedin parketilla pari valssia ja tangon. Tanssi vie mukaansa. Olisipa ollut kunnon tanssikengät mukana.

”Mistä kumpuaa mollikansan melankolia” kysyy Alpo Aaltokoski teoksen Aina joku vie esittelylehtisessä. Voi jos tietäisinkin, mutta melankolia tavoitettiin hyvin keskiviikon ensi-illassa.

Aina joku vie -esitys koostui kolmesta osasta. Ensiksi opeteltiin yhdessä tanssimaan. Mentiin piirissä valssin perusaskelta ja hetken kuluttua siirryttiin jo pariharjoitteluun. Iloisemmasta valssiaskeleesta vaihdettiin tangoon. Kuin huomaamatta hikinoro ilmestyi ohimolle, toinen selkärangan kuoppaan.

Pian oli itse esityksen aika. Katsojat oli ryhmitelty valkoisella liinalla peitettyihin pöytiin. Tunnelma oli lämmin, kun osa yleisöstä oli jo tuttuja tanssilattialta. Mukavaa oli sekin, että oli saanut edes pienen hetken harjoitella tanssiaskelia teoksen tanssijoiden kanssa. Syntyi me-henki.

Aaltokosken ja tanssijoiden, Johanna Ikola, Ahto Koskitalo, Katja Koukkula, Jouni Majaniemi, Tuovi Rantanen, Esete Sutinen ja Jussi Väänänen osuus saattoi alkaa. Nyt oltiin tansseissa ja noudatettiin sen sosiaalista koodistoa. Miehet lavan toisella puolen, naiset toisella. Kuka hakee ketä? Erilaiset persoonat ja odotukset illan suhteen nousivat selkeästi esille. Erityisesti nautin Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen tanssista ja fyysisestä läsnäolosta. Esete Sutisen pehmeät soolot toimivat hyvin. Liikkeellisesti nykytanssi ja paritanssi todella kohtasivat. — Musiikille ja puvustukselle voi antaa erityisen kiitoksen. Tutut iskelmät syvensivät tunnetta, että oltiin tanssilavalla. Onneksi musiikissa ei jääty iskelmien tasolle vaan sieltä lähdettiin myös sopivasti pois, väljemmille vesille. Mila Moision ja Kaisa Rissasen puvustus, josta on tarkoitus tulla myyntiin suunnattu mallisto, oli hauska yhdistelmä retrokuosia ja uutta muotoilua.

Illan päätti perinteinen sekahaku, johon osallistuivat niin tanssijat, koreografi kuin myös yleisö, halunsa mukaan. Kompaktin mittainen vapaa tanssituokio oli kerta kaikkiaan piste iin päälle. Vaikka tilanteeseen suhtautui kuinka huumorilla, se nosti tunteet pintaan. Kuka taas hakikaan ketä ja miksi? Melankolia hiipi Puristamon hämärässä tilassa sisään sieluun kun toisistaan kiinni pitelevät parit keinuivat musiikin tahdissa, omin askelin.

Aaltokosken ilta todisti, että osallistuminen kannattaa ja että se antaa enemmän kuin ottaa. Jos olisin tullut katsomaan pelkän esityksen, olisin jäänyt montaa hauskaa kokemusta köyhemmäksi.

Voi mitä herkkuja kymmenes Tanssin aika -festivaali tarjosikaan! Juuri kun on räpsytellyt silmänsä kirkkaiksi iltapäivän shamanistisesta matkasta Saga Elglandin seurassa, pääsee keskelle suomalaista lavatanssimiljöötä.

Kun astun sisälle tiiliseinäiseen, korkeaan veturihalliin, lattialla pyörähtelee jo kolmisenkymmentä tanssiparia. Mitä ihmettä? Seuratanssiopetusta tietysti! Kun Alpo Aaltokoski opastaa, käyvät valssin, tangon ja fuskun askelet tutuiksi. Puista tanssipaviljonkia ei tarvita aidon tunnelman syntymiseen.

Sitten alkaa illan esitys. Aina joku vie pukee tanssilavojen haikeansuloisen, kaipausta täynnä olevan väreilyn ja parinvalinnan problematiikan kiehtovaksi tanssiteokseksi. Hakeeko joku vai joudunko istumaan seinänvierustalla yksin? Sopivatko askeleeni yhteen tanssiparin kanssa? Joskus onnellisten parien seuraaminen tekee kipeää.

Ensisilmäyksellä katse kohdistuu näyttämölle lehahtaviin tanssijoihin: mitkä asut ja värit! Värileikki hypähtelee hillityn harmaasta, vihertävästä aniliiniin ja okrankeltaiseen, yksivärisestä raitaiseen. On hametta miehellä ja housuja naisella, ja joskus naisten asu täydentyy takilla ja jossakin pilkistää kirkkaanpunainen vyö.

Puvustus ei silti ole itsetarkoituksellista väreillä ja kuoseilla kikkailua, sillä tässä teoksessa tanssijoiden asut on tehty poistotekstiileistä. Eettistä ja kestävää, ja selkeä arvovalinta.

Musiikki rakentaa tanssille tiukan loimilangan. Tamara Lundin tumma, sensuelli ääni ja trumpetin sävelet kuljettavat aikaloikalla lapsuuteen.

Tanssiteoksen pilkkominen palasiksi ei tunnu mielekkäältä. Perinteisten seuratanssien ja nykytanssiosuuksien vuorottelu ja sekoittuminen on niin luontevaa, etten katsojana halua pystyttää raja-aitoja eri lajien tai tyylien välille.

Viisainta antautua tanssin vietäväksi.

Näen Esete Sutisen ja Jussi Väänäsen riipaisevan kauniin dueton ja kohtalokkaaseen tangoon taipuneet parit. Ripaus flamencoa istuu tanssilavalle siinä missä valssikin.

Vaikka Aina joku vie leikittelee perisuomalaisella kaiholla, ei kepeästi kulkeva teos ole kevyttä pintaliitoa: se lähestyy seuratanssikulttuuria arvostuksella.

Esityksen päätteeksi alkavat vapaat tanssit, ja niissä periaatteena on sekahaku. Alpo Aaltokoski Company viestittää, että tanssiin taipuu jokainen iästä, koosta ja kokemuksesta riippumatta.

Kuulin Kultakuumeen jutun ja päätin: tuo on koettava itse. Luin Hesarin arvostelun: olin aivan varma. Koettuani olen kuvaamattoman Rikas – taas yhtä erityisen erityistä esitystä rikkaampi – koskaan en ole kokenut mitään kaltaista.

Esitys oli upea ja miten lämpimän saumaton olikaan se omalla tavallaan taitavan yleisön ihanan rohkea sekahakuosio – ja vielä ne pikkuiset lapset talvisaappaissaan. Koko musiikki ja äänimaailma oli nerokkaasti toteutettu siinä rosoisessa tilassa – ja se tanssin ilmaisuvoima – WOW!

Sekä musiikissa että tanssissa on paljon tilaa omalle tulkinnalle – ei ole annettuja sanoja tai selkeitä mielikuvia. On vaan mitä itse ikinä tunnenkaan…

Kiitos Loistavasta Työstänne sekä Kiitos Upeasta Illasta, jonka sain onnellisena seinäruusuna nauttia kanssanne! Työniloa ja tämän kaltaista lisää!!!