Ali & Alpo

Ali & Alpo -teoksen tunnelma on intiimi ja intensiivinen.

PALA nousee kurkkuun. Kyyneleitä on vaikea pidätellä viimeistään siinä vaiheessa, kun tanssija Alpo Aaltokoski ja muusikko Ali Alawad tulevat näyttämölle loppukiitoksiin. Oikeastaan Aaltokoski yksin. Alawad kumartaa virtuaalisesti videokuvassa, lihallinen Alawad on jossain toisaalla – paossa kahden kulttuurin välissä.

Ali & Alpo on teos, jossa kulttuurit kohtaavat ja sulautuvat yhteen. Suomalainen nykytanssi ja arabialainen perinne­musiikki yhdessä osoittavat, että emme me niin kaukana toisistamme ole. Olosuhteet ja ihmisten tulkinnat päättävät, mikä on oikein. Islamfundamentalistien mielestä laulu ja tanssi on väärin.

Suomen maahanmuuttoviran­omaiset ovat tavallaan samalla linjalla, kun he karkottavat Alawadin maasta ja kehottavat häntä hylkäämään taiteensa. Irakilainen muusikko päätti paeta jonnekin kumpaakin ”kulttuuria”.

Esitys on hyvin pelkistetty. On mies, tanssi ja musiikki. Enempää ei tarvita, ne riittävät kertomaan paljon ja suoraan sydämestä. Alpo Aaltokosken pitkä elämänkokemus ja kirkastunut taide näkyvät vahvana Caisan intiimissä tilassa. Itsensä näköisenä, mutta itselleen kaukaisemman kulttuurin läpi suodattuneena.

AALTOKOSKEN hahmo juoksee amokiaan päämäärättä, tapailee tilaa. Näkymättömiä seiniä, jotka tuntuvat rajoittavan enemmän hänen henkistä kuin fyysistä liikkumavapauttaan. Hän kokee vahvasti, torjuu ja työntää jotakin luotaan.

Tunnelma on aaltokoskelaiseen tapaan intensiivinen, ei löysää hetkeä, ei rauhaa eikä tilaa turhalle.

Katsojana melkein pidättää henkeään kunnes Alawadin ud-luuttu helähtää soimaan. Sen kirkas ja kristallisoitunut sointimaailma vapauttaa liikkeen ja sulattaa ahdistuksen tunteen esityksestä. Muusikko ja musiikki on paradoksaalisesti vahvasti läsnä, vaikka oikeasti kaukana.

LAULUN tapaillessa tanssillisempia rytmejä muuttuu tanssijan liikekin pyöreämmäksi ja pehmeämmäksi. Yhdessä liike ja musiikki ovat enemmän. Valoisaa ja jopa positiivisia herkkiä tunteita tarjoavaa kokemista.

Musiikin melismaattisuus ja voimakkaasti huojuttava vibrato osoittavat jännittävästi selvän sukulaisuuden flamencoon. Eivät kulttuurit erota meitä, ne pikemminkin yhdistävät – ihmiset erottavat. Konkreettisesti ja mielikuvissa. Irak, Suomi, Syyria. Mitä ne ovat? Vain valtioita ja rajoja kartalla.

Tanssitaiteilija Alpo Aaltokosken ja irakilaisen ud-luuttutaiturin Ali Alawadin kehot ja taidot käyvät vuoropuhelua.

Maahanmuuttopolitiikka tulee väistämättä ja konkreettisesti näyttämölle Alpo Aaltokoski Companyn Ali & Alpo -teoksessa. Irakilainen ud-luuttumuusikko Ali Alawad haki Suomesta turvapaikkaa, sillä kotimaassaan hän ei pystynyt toimimaan muusikkona.

Kahden kielteisen turvapaikkapäätöksen saatuaan Alawad pakeni Suomesta maaliskuussa välttääkseen pakkopalautuksen. Esityksen suunniteltu konsepti muuttui siis ratkaisevasti politiikan tunkeutuessa mukaan nykytanssiteokseen, jonka piti alun perin tuoda näyttämölle sekä tanssija että muusikko.

Alawad ei ole teoksessa fyysisesti läsnä olevana, vaan hän soittaa ja laulaa videoprojisoituna kuvana ja äänenä. Syntyy paradoksaalinenkin vaikutelma, että kenties muusikko on jopa enemmän läsnä tällä tavalla kuin live-soittajana.

Alawadin kuva projisoituu ajoittain kahdennettuna näyttämölle. Takanäyttämön oikealle sivustalle ripustetulla mustalla harsokankaalla hän näkyy suurempana kuin etunäyttämön kankaalla. Alpo Aaltokosken sijoittuessa muutaman kerran kankaiden väliin syntyy hieno ristikuvaus miesten kehojen ja kuvien sekoittuessa toisiinsa.

Esityksen musiikkina on traditionaalisia arabialaisia sävelmiä, egyptiläinen valssi ja flamencoa sekä Johanna Stormin suunnittelema äänimaisema. Esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa Aaltokoski kertoo Alawadin arabiaksi laulamien kappaleitten sanoitusten käsittelevän niin rakkautta, kaipuuta, surua kuin koti-ikävää.

Laulujen sanoilla ei kuitenkaan ole katsomiskokemuksessa suurta merkitystä, sillä Aaltokosken tanssi ja Alawadin soitto ja laulu synnyttävät tuntutiloja, joihin katsoja-kuulija voi osallistua sanojen merkityksistä välittämättä.

Itse asiassa juuri se, ettei ymmärrä arabiaa, saa kuuntelemaan äänen sävyjä ja rytmejä kiinteämmin. Alawadin äänenkäyttö ja ud-luutun soitto koskettavat ja kiehtovat myös vieraudellaan.

Aaltokoski kuvailee keskustelutilaisuudessa omaa tanssiaan kehossa kiinni olemiseksi. Ja siitä juuri on kyse miehen äärimmäisen taitavassa, intensiivisessä ja hallitussa tanssissa.

Alussa Aaltokoski juoksee takanäyttämöllä vauhtiaan kiihdyttäen kuin takaa-ajettuna, ja juoksemisen vimma valtaa kehon niin, että maahankin heittäytyneenä jalat jatkavat juoksuliikettään. Sittemmin Aaltokosken tanssissa korostuvat kädet, joiden yhdenlaista soittoa alkaa rinnastaa Alawadin luuttua soittaviin käsiin.

Teoksen edetessä tanssijan ja muusikon välinen vuoropuhelu näkyy myös liikkeen ja musiikin yhtenevissä ilmaisumuodoissa. Aaltokoski tanssii irakilaista miesten tanssia mukaillen, flamencon ylvästä vartalonhallintaa, käsiliikkeitä ja askelia muistuttaen tai hän tanssii valssia kuin näkymättömän partnerin kanssa.

Esittääpä mies myös omaa versiotaan ns. vatsatanssista, jossa keskivartalon lihasten liike jatkuu kiehtovana eri ruumiinjäsenten toimintaratojen mahdollisuuksien luotaamisena.

Teoksen aikana Aaltokosken ruumis ja liike muuntuvat jatkuvasti, jolloin tanssijasta tulee moniääninen keho, yhdistelmä länsimaalaista nykytanssia ja arabialaisia perinteitä.

Tanssivan ruumiin kyky muuttua moneksi materialisoituu vaikuttavana. Näyttämöllä näkyvät ja kuuluvat kehot, sekä liikkeenä, kuvina että tunnelatauksina, uurtuvat syvälle.

Kotimaisten vierailujen taso OuDance -festivaalilla oli korkea. Jojo – Oulun tanssin keskuksen tuottama festivaali toi Ouluun teoksia, joissa eläydyttiin ihmiseen ratkaisevien muutosten keskellä. 

Kulttuuritalo Valveen kahvilaan saapuivat ensin evakkomatkallaan Martat eli tanssitaiteilija Riikka Puumalainen ja muusikko Anne-Mari Kivimäki. Hyvin kekseliäillä ja säästeliäillä keinoilla he onnistuivat kertomaan, missä tunnemyrkyssä kotikonnuiltaan repäisty ihminen kulkee kohti tuntematonta. Erottavaksi rajavyöhykkeeksi riittää kahvilan pöytien väliin viritetty mustakeltainen muovinauha, jota ei saa ylittää. Ja entinen turvallinen arkinormaali ja unelmat voivat kulkea mukana vaikka kaulassa roikkuvana pikkukenkäparina. 

Teos on inspiroitunut Puumalaisen isoäidin opinnoista Suistamon seminaarissa ja isotädin kokemuksista siirtokarjalaisena Suomessa. Esitys muistuttaa, että historian keinussa olemme kaikki mahdollisia marttoja. Kivimäen haitari on esityksessä Marttojen riipaisevien tunteiden tulkki. Martat- esitys tuli Venäjän hyökkäyssodan kautta entistä ajankohtaisemmaksi, kun maailma muuttui taiteen ympärillä. 

Mies ja kitara eli tanssija Ari Numminen ja muusikko Tuomas Luukkonen kaappasivat yleisön hienoviritteisesti matkalle iässä ja ajassa. Esitys on inspiroitunut Virginia Woolfin Orlando -romaanista, jonka nimihenkilö muuttuu neljänsadan vuoden kuluessa miehestä naiseksi.

Kohti Orlandoa -teoksessa metamorfoosit eivät rajoitu vain sukupuoleen vaan yksilön mahdollisuuteen olla rinnakkain monenlainen, sisäisesti ristiriitainen ja silti tuskissaan kokonainen. Numminen on näyttämöllä vangitsevan karismaattinen. Kohti Orlandoa ei ole sooloteos vaan duetto Luukkosen kitaran kanssa.  Kaksikko onnistuu pudottamaan katsojan yhdessä jaetun aistimuksellisen läsnäolon ja rauhan olotilaan, josta ei haluaisi poistua. 

Väliajan jälkeen tapahtuu toinen intensiivinen kohtaaminen irakilaisen ud-luuttutaiturin Ali Alawadin ja koreografi, tanssitaiteilija Alpo Aaltokosken yhteisteoksessa Ali & Alpo. Oli hienoa, että teos saatiin vihdoin myös Ouluun. 

Koska Ali Alawadi joutui kielteisen turvapaikkapäätöksen takia poistumaan Suomesta ja palasi Irakiin, teos tahtoo väistämättä tulla tulkituksi maahanmuuttopolitiikan ja pakolaisuuden vinkkelistä. Ali on esityksessä yhtä aikaa vahvasti läsnä ja poissa. Poissaoloa korostaa tummalle kankaalle heijastettu videoitu lähikuva hänestä laulamassa arabialaista perinnemusiikkia ja soittamassa kameralle. 

Aaltokosken liike on täynnä empatiaa, toisaalta voimattomuutta ja yhtäältä määrätietoisuutta tosiasioiden edessä. Kaikki se kaiho, suru ja rakkaus, joka kuuluu Ali Alawadin laulussa, välittyy myös tanssiin. Aaltokoski muuttuu Alin muusaksi. 

Italialainen koreografi Silvia Gribaudi pisti Antonio Canovan kuuluisan marmoriveistoksen palasiksi ja lähti samalla kriittisesti leikkimään (uusklassismin) kehoihanteilla. 

Veistoksessa kuvatut viehkeät Zeuksen tyttäret saavat tanssiteoksessa atleettisemman muodon kolmen miestanssijan kautta. Gribaudi itse toimii jonkinalaisena antagonistina, joka on olemuksellaan kyseenalaistamassa kliseistä kauneuskäsitystä ja ruumiillisuuden ylivaltaa. Oulun teatterin Pikisalissa nähty teos Graces kaipasi yleisöä osallistumaan keskusteluun kauneudesta ja laulamaan mukana. Hiukan hämillään ja jäykästi alkanut vuoropuhelu näyttämön ja katsomon välillä lämpeni vähitellen. Fyysinen ponnistelu ja poseeraus kääntyi lopussa esiintyjien kreisi-ilotteluksi ja vesiliiroissa tehtyihin pyllypiruetteihin märällä näyttämöllä. Villisti ilotteleva teos paljasti esteettisesti itsensä, vaikka ei kovin syvälle sukeltanutkaan.